Masennus - Kymmenen vuotta elämästäni
helmikuuta 26, 2018
Olen
puhunut aiemmin avoimesti siitä, että olen käynyt läpi pitkän ja
vaikean masennuksen. Mutta en ole koskaan avannut vaikeita vuosiani
sen enempää. Olen ollut masentunut ja olin sitä pitkään. Sen
myöntäminen on ollut minulle paljon helpompaa, kuin siitä
puhuminen. Tämä on yksi henkilökohtaisimpia postauksiani ja sen
julkaiseminen hieman jännittää.
Masennustani
jatkui noin kymmenen vuotta. En tiedä tarkkaan milloin se alkoi,
mutta tiedän sen milloin lähdin toipumaan. Olin nuori sen alkaessa,
vielä yläasteella ja suurin osa teinivuosistani meni sen keskellä.
Minun masennukseeni liittyi paljon muitakin juttuja, kuin jatkuva
apea mieliala. Oli itsetuhoisuutta, syömättömyyttä ja patologista
valehtelua ja paljon muuta. Minua ei koskaan diagnosoitu kovinkaan
syväluotaavasti, mutta luulen kärsineeni myös joistain
persoonallisuushäiriöistä.
Olin
silloin hyvin erilainen ja jopa hankala ihminen. On ihme, että
minulla on vielä sen aikaisia ystäviä elämässäni. He ovat
nähneet minut oikeasti pahimmillani ja pysyneet silti rinnallani
näihin päiviin asti. Olen todella kiitollinen siitä.
Sairastumiseeni
vaikuttivat monet asiat. Itse uskon niiden olevan muun muassa pitkään
jatkunut koulukiusaaminen, sekä vanhempieni ero ja se, että jossain
vaiheessa koin minulle asetetut vaatimukset todella korkeiksi. Koin,
että minulta vaadittiin sellaista koulumenestystä, johon en
pystynyt ja sitä haettiin ehkä väärillä tavoilla. Sen lisäksi
tulevaisuuteni olisi pitänyt olla jo yhdeksännellä luokalla
valmiiksi mietittyä. Koin ahdistusta siitä, että minun olisi
pitänyt tietää, mitä haluan elämälläni tehdä. Olisin itse
halunnut kymppiluokalle miettimään vielä vuodeksi mitä haluan,
mutta se ei ollut vaihtoehto.
Yritän
tässä sanoa kaiken olleen monen asian summa, eikä mikään
yksittäinen tapahtuma saanut minua masentumaan.
Olin
edelleen sairas, kun tapasimme mieheni kanssa. Hän tutustui
masentuneeseen minuun, joka oli hyvin erilainen kuin nykyinen minäni.
Viime vuosina hän onkin saanut tutustua minuun uudestaan ja onkin
sanonut, että olen nyt aivan eri ihminen kuin tavatessamme. Hän
sanoo minun olleen aiemmin muun muassa rennompi, vaikka itse miellän
sen olleen enemmän välinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan. Olin
joissain asioissa myös paljon hysteerisempi ja välillä hain
draamaa mitättömistäkin jutuista. Mutta ne asiat eivät vain
olleet silloin hallittavissani. Nykyään en ymmärrä omaa
toimintaani ja olisin halunnut toimia paremmin.
Kun
lähdin paranemaan, aloin myös etsimään itseäni. Voisi ehkä
sanoa, että olin kuin tyhjä taulu. Olin todella altis vaikutuksille
ja nappasin herkästi erilaisia toimintatapoja. Kesti aikaa ennen
kuin löysin omat tapani toimia. Ja tällä tarkoitan ihan niinkin
yksinkertaisia asioita, kuin pyykinpesua. On varmasti vaikeaa
kuvitella, miten perus jututkin vaativat opettelua vuosien
masennuksen jälkeen. Mutta niin se vain on, kun vuosikausiin mikään
ei ole kiinnostanut pätkääkään. Tämä oman elämäntavan
opettelu jatkuu yhä.
Siihen
aikaan, kun lähdin parantumaan minun ja mieheni välit olivat
viilenneet ja olimme etääntyneet toisistamme. Jossain vaiheessa ero
vaikutti hyvin todennäköiseltä. Mutta kaikki kunnia hänelle
siitä, että kaikesta huolimatta hän pysyi vierelläni ja lähti
tutustumaan tähän uuteen ihmiseen, joka minusta on kasvamassa.
Nyt
olen voinut jo monen vuoden ajan paremmin. Olen onnellinen, mutta
seuraan edelleen tarkoin merkkejä tilanteeni mahdollisesta
huonontumisesta. Olen nyt myös käynyt säännöllisin väliajoin
terapiassa puhumassa asioita läpi, jotta ne eivät kävisi liian
raskaiksi. Se on todennäköisesti ainoa keino ehkäistä masennuksen
uusiutuminen ja ainakin toistaiseksi se on toiminut.
Vaikka
masennus onkin tehnyt minusta sen ihmisen, joka olen nyt, niin olisin
hyvin voinut skipata sen. Nyt haluan pitää omalta osaltani huolta
siitä, että en ajaudu enää samaan tilanteeseen.
x x
Jenni S.
0 Comments