Masennus - Kymmenen vuotta elämästäni

Olen puhunut aiemmin avoimesti siitä, että olen käynyt läpi pitkän ja vaikean masennuksen. Mutta en ole koskaan avannut vaikeita vuosiani sen enempää. Olen ollut masentunut ja olin sitä pitkään. Sen myöntäminen on ollut minulle paljon helpompaa, kuin siitä puhuminen. Tämä on yksi henkilökohtaisimpia postauksiani ja sen julkaiseminen hieman jännittää.

Masennustani jatkui noin kymmenen vuotta. En tiedä tarkkaan milloin se alkoi, mutta tiedän sen milloin lähdin toipumaan. Olin nuori sen alkaessa, vielä yläasteella ja suurin osa teinivuosistani meni sen keskellä. Minun masennukseeni liittyi paljon muitakin juttuja, kuin jatkuva apea mieliala. Oli itsetuhoisuutta, syömättömyyttä ja patologista valehtelua ja paljon muuta. Minua ei koskaan diagnosoitu kovinkaan syväluotaavasti, mutta luulen kärsineeni myös joistain persoonallisuushäiriöistä.

Olin silloin hyvin erilainen ja jopa hankala ihminen. On ihme, että minulla on vielä sen aikaisia ystäviä elämässäni. He ovat nähneet minut oikeasti pahimmillani ja pysyneet silti rinnallani näihin päiviin asti. Olen todella kiitollinen siitä.

Sairastumiseeni vaikuttivat monet asiat. Itse uskon niiden olevan muun muassa pitkään jatkunut koulukiusaaminen, sekä vanhempieni ero ja se, että jossain vaiheessa koin minulle asetetut vaatimukset todella korkeiksi. Koin, että minulta vaadittiin sellaista koulumenestystä, johon en pystynyt ja sitä haettiin ehkä väärillä tavoilla. Sen lisäksi tulevaisuuteni olisi pitänyt olla jo yhdeksännellä luokalla valmiiksi mietittyä. Koin ahdistusta siitä, että minun olisi pitänyt tietää, mitä haluan elämälläni tehdä. Olisin itse halunnut kymppiluokalle miettimään vielä vuodeksi mitä haluan, mutta se ei ollut vaihtoehto.

Yritän tässä sanoa kaiken olleen monen asian summa, eikä mikään yksittäinen tapahtuma saanut minua masentumaan.

Olin edelleen sairas, kun tapasimme mieheni kanssa. Hän tutustui masentuneeseen minuun, joka oli hyvin erilainen kuin nykyinen minäni. Viime vuosina hän onkin saanut tutustua minuun uudestaan ja onkin sanonut, että olen nyt aivan eri ihminen kuin tavatessamme. Hän sanoo minun olleen aiemmin muun muassa rennompi, vaikka itse miellän sen olleen enemmän välinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan. Olin joissain asioissa myös paljon hysteerisempi ja välillä hain draamaa mitättömistäkin jutuista. Mutta ne asiat eivät vain olleet silloin hallittavissani. Nykyään en ymmärrä omaa toimintaani ja olisin halunnut toimia paremmin.

Kun lähdin paranemaan, aloin myös etsimään itseäni. Voisi ehkä sanoa, että olin kuin tyhjä taulu. Olin todella altis vaikutuksille ja nappasin herkästi erilaisia toimintatapoja. Kesti aikaa ennen kuin löysin omat tapani toimia. Ja tällä tarkoitan ihan niinkin yksinkertaisia asioita, kuin pyykinpesua. On varmasti vaikeaa kuvitella, miten perus jututkin vaativat opettelua vuosien masennuksen jälkeen. Mutta niin se vain on, kun vuosikausiin mikään ei ole kiinnostanut pätkääkään. Tämä oman elämäntavan opettelu jatkuu yhä.

Siihen aikaan, kun lähdin parantumaan minun ja mieheni välit olivat viilenneet ja olimme etääntyneet toisistamme. Jossain vaiheessa ero vaikutti hyvin todennäköiseltä. Mutta kaikki kunnia hänelle siitä, että kaikesta huolimatta hän pysyi vierelläni ja lähti tutustumaan tähän uuteen ihmiseen, joka minusta on kasvamassa.

Nyt olen voinut jo monen vuoden ajan paremmin. Olen onnellinen, mutta seuraan edelleen tarkoin merkkejä tilanteeni mahdollisesta huonontumisesta. Olen nyt myös käynyt säännöllisin väliajoin terapiassa puhumassa asioita läpi, jotta ne eivät kävisi liian raskaiksi. Se on todennäköisesti ainoa keino ehkäistä masennuksen uusiutuminen ja ainakin toistaiseksi se on toiminut.

Vaikka masennus onkin tehnyt minusta sen ihmisen, joka olen nyt, niin olisin hyvin voinut skipata sen. Nyt haluan pitää omalta osaltani huolta siitä, että en ajaudu enää samaan tilanteeseen.

 x x
Jenni S.