Kuka minä oikeastaan olen

marraskuuta 24, 2016

Tajusin, etten ole koskaan aikaisemmin tehnyt kunnollista esittelypostausta itsestäni. Joten se sopii tähän väliin, kuin nenä naamaan. Postauksen kuvitus on viimeisimmältä Erican ja minun kuvauspäivältä. Mustavalkoinen selkäkuva Ericasta on omasta mielestä niin hieno, että haluaisin teettää siitä isomman taulun. Mitä mieltä te olette?
Kuva Erica Huhta.

Minä olen Oulussa syntynyt, Limingassa varhaislapsuuteni viettänyt ja sieltä Sipoon kautta Helsinkiin muuttanut parikymppinen nainen. Jos saisin valita ihan minkä asuinalueen tahansa ja muuttaa sinne tältä istumalta, se olisi Porvoo. Tai Sipoo. Vanhempani erosivat minun ollessani aika nuori ja lyöneet hynttyyt yhteen uusien ihmisten kanssa, minkä seurauksena, minulla on kahden pikkuveljen sijasta seitsemän. Ja äiti sanoi jo ensimmäisen veljeni jälkeen "ei enää." Yeah. Right. Meidän kotona, niin äidillä, kuin isälläkin on siis riittänyt aina ääntä. Sama päti myös siihen Järvenpääläiseen opiskelija-asuntolaan, jossa vietin nuoruuteni kolme vuotta.
Kuva Erica Huhta.

Opiskeluista huolimatta, en ole valmistunut muualta, kuin peruskoulusta. Osasyynä tähän on kymmenen vuotta kestänyt masennukseni, joka vei melkoisen siivun opiskeluinnostani ja kaikesta muustakin innosta. Selätin sairauteni lopulta omin voimin ja nyt seuraan tarkkaan merkkejä itsessäni, jotta se ei uusiutuisi. Yritän käsitellä kaikki uudet asiat, ilot ja surut, mahdollisimman perusteellisesti, jotta mikään ei jää kaihertamaan ja vaivaamaan myöhemmin. Positiivisen ajattelun harjoittaminen auttaa myös eteenpäin.

Olen opiskellut niin maalausalan artesaaniksi, kuin lähihoitajaksi ja tämä lähihoitajan tutkinto olisi tarkoitus viimeistellä loppuun heti, sopivan hetken tullen. Se ei ole vielä, mutta toivottavasti olen siinä pisteessä mahdollisimman pian. Sillä välin työskentelen henkilökohtaisena avustajana, vakituisessa työssä, joka on aika lähellä sitä lähihoitajan työtä. Tästä huolimatta en tiedä vieläkään, mikä haluaisin olla isona. Viimeaikoina olen miettinyt paljon luovilla aloilla työskentelyä, mutta niiden päätösten aika tulee vielä omalla ajallaan.
Kuva Erica Huhta.

Tapasimme mieheni kanssa heinäkuussa, vuonna 2008, sattumalta ja rupesimme seurustelemaan ihan parin tapaamiskerran jälkeen. Olemme käyneet tasan yksillä treffeillä, mutta muutimme kolmen yhteisen kuukauden jälkeen yhteen ja menimme samassa rytäkässä kihloihin, sillä tiellä ollaan edelleen. Naimisiin asti ei olla vielä päästy, vaikka kovasti häistä unelmoinkin. Ehkä joskus sitten. Tässä ajassa on ehditty kokea jo kaikenlaista ja on ollut niitä myötä, sekä vastoinkäymisiä. On ollut aikoja, kun ollaan kumpikin mietitty eroa, mutta tässä sitä yhä vain taistellaan. Olemme hakeneet ulkopuolistakin apua vaikeuksien voittamiseen ja meillä on vielä paljon työtä jäljellä sillä saralla, mutta olen todella ylpeä meistä.
Kuva Erica Huhta.

Nyt meillä on aivan uskomattoman ihana ja taivata tytön tyllerö, josta olemme todella ylpeitä, teki hän mitä tahansa. Oli se sitten aivastus tai se, että hän seisoi viisi sekunttia ihan itse, ilman tukea. Henkilökohtaisesti, en tiedä mitään parempaa, kuin olla äiti. Toki meilläkin aika ajoin valvotaan ilman mitään näkyvää syytä ja yöunet on kortilla, mutta siitä huolimatta, en vaihtaisi pois hetkeäkään. En edes yhtään fyssarikäyntiä.
Kuva Erica Huhta.

Olen koti-ihminen ja viihdyn kotona todella hyvin. Tästä syystä minua on joskus todella vaikea saada liikkumaan mihinkään, kun voisin vain lötkötellä sohvalla ja katsella Netflixiä. Onneksi miehestäni on löytynyt vuosien mittaan samanlainen lekottelija. Tämän vuoksi minulle on tärkeää, että koti olisi mahdollisimman mukava ja viihtyisä. Nykyisin sen täytyy olla myös turvallinen pienelle naton ohjuksen lailla syöksyilevälle tytölle, joka muuten kohta kävelee... Haluan myös, että kodissani olisi paljon paikkoja, joita on kaunista katsella, jotta silmien ei tarvitsisi aina levätä siinä telkkarin ruudussa. Sillä saralla on tosin vielä töitä, mutta eikö sekin ole hauskaa? Kaikki kivat hankinnat ja odotus on vielä edessä päin.

Jos teillä heräsi kysymyksiä tämän postauksen pohjalta, kysykää ihmeessä, vastaan varmasti.

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Olipa mielenkiintoista lukea enemmän sinusta, myös niistä ei niin mukavista asioista, kuten masennuksesta. Hienoa, että lopulta pääsit omin voimin sen yli. Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Jos minä jotain olen oppinut tuosta masennuksesta, niin sen, että siitä kannattaa ehdottomasti puhua. Se ei ole häpeän aihe ja samanlailla se on sairaus siinä missä esimerkiksi syöpä, se vain toimii eri tavalla. Lisäksi ihmiset ymmärtävät paremmin, miksi minulla ei esimerkiksi vielä ole ammattitutkintoa, kun masennus on niellyt kymmenen vuotta elämästäni. Vaikka olen kohta kolmekymppinen, pohdin vasta nyt kunnolla niitä asioita, joita monet pohtivat jo kuusitoista vuotiaina. Maailma kun näyttää aivan erillaiselta nyt, kuin silloin, kun pää ei ollut menossa mukana.

      Poista

Like us on Facebook