Puoli vuotta sitten

kesäkuuta 19, 2016

Puoli vuotta, synnytys, ensimmäinen lapsi, vauva, ultraäänikuva, varhaisultra

Päätin muistella hieman Pikku E:n syntymää, nyt kun siitä on ehtinyt kulua puoli vuotta. Aika on ehtinyt kultaamaan jo muistot ja moni asia on jäänyt hieman hämärän peittoon. Joitain asioita on kuitenkin mahdotonta unohtaa.

Olen kirjoittanut tästä myös varsinainen synnytyskertomuksen, joka löytyy täältä, jos se kiinnostaa.

Puoli vuotta, synnytys, ensimmäinen lapsi, vauva, ultraäänikuva, varhaisultra, raskausvalokuvaus, valokuvaus, raskaus,
Kuva: Hanna Poikkilehto  @saippuakupliaolohuoneessa

Muistan alkaneeni ajattelemaan synnytystä raskauden loppupuolella, mikä on kuulemma aivan normaalia. Kai se on määritelty meidän biologiaan. Ensimmäisellä kolmanneksella pelkäsin keskenmenoa ja toisella kolmannekselle nautin puhtaasti tästä raskaudesta. Loppu puolella synnytys alkoi putkahdella mieleeni vähän väliä.

Kaikki jo lapsen saaneet ystäväni ovat sanoneet, että voisivat milloin tahansa synnyttää uudelleen, mutta jättäisivät raskauden, kaikkine vaivoineen, välistä. Oman kokemukseni perusteella, minä en voi sanoa samaa. Vaikka ei se synnyttäminen ollut paha rasti, kuin kuvittelin, mutta minä oikeasti myös nautin raskaudesta. Minulla oli myös omat vaivani, mutta keskityin siihen, miten ihmeellistä on, kun sisällä kasvaa toinen ihminen. Minä rakastin sitä.

Puoli vuotta, synnytys, ensimmäinen lapsi, vauva, ultraäänikuva, varhaisultra, raskausvalokuvaus, valokuvaus, raskaus,
Kuva: Hanna Poikkilehto  @saippuakupliaolohuoneessa

Joskus viikon 37 paikkeilla, aloin oikeasti ajattelemaan ja odottamaan synnytystä. Siinä vaiheessa olo alkoi nimittäin tuntumaan todella raskaalta ja huutelin välillä mahalle; "Tule jo ulos", kun kukaan ei ollut kuulemassa. Silloin myös maksa-arvojeni selittämätön nousu oli jo ehditty toteamaan. Tämän vuoksi sain käydä kerran viikkossa verikokeissa ja seurannassa Kätilöopistolla. Viimeisillä kerroilla toivoin jo hiljaa mielessäni käynnistyspäätöstä.

Silti, kun lääkäri otti käynnistyksen puheeksi, olin tyrmistynyt ja sanaton. Vaikka olin sitä hiljaa mielessäni toivonut, niin asian puheeksi ottaminen tuli silti yllätyksenä. Kaikesta huolimatta olin ajatellut, että synnytys lähtisi käyntiin ihan luonnollisesti.

Silloin minut lähetettiin kuitenkin kotiin odottelemaan. Lääkäri kuitenkin lupaili, että viikon päästä synnytys käynnistettäisiin, jos se ei olisi tapahtunut luonnollisesti. Seuraavana päivänä, joka oli myös laskettu päiväni, sama lääkäri soitti ja kutsui minut takaisin sairaalaan synnyttämään. Hän oli kuulema konsultoinut toista lääkäriä vauvan koosta, sekä minun maksa-arvoistani ja tämä oli ollut sitä mieltä ettei käynnistämisen kanssa kannata odottaa.

Puoli vuotta, synnytys, ensimmäinen lapsi, vauva, ultraäänikuva, varhaisultra, raskausvalokuvaus, valokuvaus, raskaus,
Kuva: Hanna Poikkilehto  @saippuakupliaolohuoneessa

Lääkärin puhelun jälkeen pakkasin sairaalakassini ja soitin kaikille sukulaisille, sekä ystäville ilmoittaakseni, että nyt tuli lähtö sairaalaan. Oma äitini, joka oli silloin autossa matkalla kohti Lappia ja laskettelurinteitä, toivotti onnea koetukseen ja sanoi tulevansa katsomaan vauvelia loman jälkeen.

Kun mieheni, hetken odottelun jälkeen, pääsi kotiin, lähdimme saman tien kanssien kanssa taksilla kohti Kättäriä. Yksi asia, mikä itseä ihmetyttää vieläkin, on se, että minua ei alkanut missään vaiheessa jännittämään. Koko prosessi tuntui hirmuisen luonnolliselta alusta asti, tai niin luonnolliselta kuin käynnistys vain voi tuntua. Vasta, kun lääkäri teki sektiopäätöksen, minua alkoi pelottaa.

Vaikka synnytykseen meni kaikkineen kokonaiset 36 tuntia, nyt jälkeen päin, se tuntuu paljon lyhyemmältä ajalta. Toki, supistusten kanssa kärvistellessä ja laskiessa tunteja oksitosiinitipputuksen ohella, aika tuntui matelevan. Se on varmasti täysin luonnollista, sillä en ole tähän päivään mennessä kokenut vastaavanlaista kipua, eikä se tuntunut loppuvan.

Mutta olen sitä mieltä, että jos synnytys olisi ollut lyhyempi, olisin saattanut hyvinkin selviytyä siitä ilman kovempia kipulääkkeitä, kuten olin synnytyssuunnitelmaani kijoittanut. Mutta tuntien kuluessa, totesin kätilölle, että käyttää omaa ammattitaitoaan ja tarjoaa minulle helpotusta sitä mukaan, kun näytän sitä kaipaavan. Minun kohdallani tämä järjestely toimi. Toivon todella, että saisin vielä jonain päivänä kokea millainen on luonnollinen synnytys. Ainakin tällainen tipalla käynnistetty ylläpidetty synnytys oli todella rankka ja kivulias.

Puoli vuotta, synnytys, ensimmäinen lapsi, vauva, ultraäänikuva, varhaisultra, raskausvalokuvaus, valokuvaus, raskaus,
Kuva: Hanna Poikkilehto  @saippuakupliaolohuoneessa

Vaikka supistukset olivat todella rankkoja ja kovia, ne eivät saaneet mitään aikaiseksi. Synnytys ei lähtenyt käyntiin, eivätkä keinotekoiset supistukset avanneet paikkoja juuri nimeksikään. Lisäksi tunsin oloni todella turhautuneeksi, kun tiputuksen vuoksi en päässyt lainkaan liikkumaan. Ilman tippaletkuja ja muita remmejä, olisin varmasti ravannut ympäri osastoa lievittääkseni kipua. Toinen asia, joka harmitti, oli se etten samaisesta syystä päässyt ammeeseen tai suihkuun, jota olin toivonut kivunlievitykseksi.

Minun synnytyksessäni mikään ei mennyt kuten suunniteltiin. Kirsikkana kakun päällä oli vielä sektio, johon kaikki lopulta päättyi, vaikka olisin kovasti halunnut synnyttää alateitse.

Puoli vuotta, synnytys, ensimmäinen lapsi, vauva, ultraäänikuva, varhaisultra, raskausvalokuvaus, valokuvaus, raskaus,

Muistan edelleen sen paniikin ja pelon, joka minuun iski, kun sektiopäätös tuli. Siinä vaiheessa olisin halunnut lyödä hanskat tiskiin, sanoa ettei minusta ole tähän ja lähteä kotiin. Itkin, kun minua kärrättiin kohti leikkaussalia. Juuri sillä hetkellä olin todella yksin ja minua pelotti.

Tämä kaikki, kipu ja pelko, oli kuitenkin täysin sen arvoista, kun leikkaussalissa kuulin ensimmäistä kertaa sen todella voimakkaan parkaisun, jonka esikoistyttäreni päästi ensitöikseen. Olin pakahtua onnesta, kun sain hänet lopulta syliini.

Vauva tuntui omalta heti ensi hetkestä alkaen ja muistan, miten se rakkaus meinasi tukahduttaa alleen jo ensi hetkestä lähtien. Edelleen, kaikki Pikku E:tä kohtaan tuntemani rakkaus tuntuu aika ajoin tukahduttavalta ja vaikealta kestää. Tunteiden määrä on käsittämätön.

Heräämössä en malttanut nukkua, vaan laskin minuutteja siihen, että sain pikkuisen takaisin syliini. Senkin takia haluaisin kokea vielä normaalin synnytyksen, koska sektion jälkeen äiti ja vauva joutuvat pitkäksi aikaa erilleen. Toki E oli parhaassa mahdollisessa hoidossa isänsä kanssa. Mutta minä olenkin kateellinen siitä, että mieheni sai viettää ne ensimmäiset tunnit tyttäremme kanssa kaksin, kun minä pötköttelin yksinään heräämössä.

Mutta vaikka oikeastaan mikään ei mennyt niin kuin suunniteltiin, niin minä en saanut kokemuksesta minkäänlaisia traumoja tai pelkoja, jotka vaikeuttaisivat tulevaa. Jos se on minusta kiinni, E saa vielä monta pikkusisarusta ja minä suhtaudun seuraavaan synnytykseen toiveikkaasti.


You Might Also Like

0 kommenttia

Like us on Facebook